Mutta koska tämä on joulublogi, ja näin ollen sen on ilmeisesti tarkoitus kertoa ainakin osittain jouluun liittyvistä asioista, niin aloitan pääni selvittämisen muistojen muodossa.
Olen viettänyt elämäni aikana yhdeksäntoista joulua, mikä kuulostaa muuten ihan hemmetin hurjalta nyt, kun sitä ajattelee. En tosin muista ainakaan sitä joulua, jolloin mummo teippasi päähäni kiinni punaisen rusetin, makasin valkoisella karvamatolla ja sain joululahjaksi esimerkiksi kirjan "Kas kummaa Kanadassa" ja puisen koiran, jota vedettiin narun avulla perässä.
Ensimmäiset joulumuistoni ovat silloisesta asuinpaikastamme Puistolasta, jossa asuimme rivitalossa. Kirjoitimme isän kanssa kirjeen Joulupukille, ja se laitettiin ikkunanlaudalle odottamaan. Seuraavana aamuna kirje oli kadonnut, kuulemma tonttu oli vienyt sen Korvatunturille. (Mainittakoon myös, että tuossa samaisessa talossa meillä oli sauna, jossa asui kotitonttu, jolla oli punertava kissa nimeltään Oskari. Kerran näin Oskarin hännän vilahtavan ilmastointiputkessa!) Miten paljon minua jännittikään, kun kaikki halusivat, että istun Joulupukin polvelle ja laulan joululauluja. En muista mitä lauloin, mutta pukki taisi olla äidin setä Pentti.
Joulun merkitys muuttui täysin, kun aloitin koulunkäynnin ja muutimme Pikku-Huopalahteen. Olin fiksuna tyttönä ymmärtänyt jo ennen kouluikää miten Joulupukki toimii, ja koska kaksi nuorempaa sisartani eivät sitä vielä ymmärtäneet, tunsin olevani todella iso, oikea isosisko. Kun lähdin elämäni ensimmäiselle joululomalle, itkin katkerasti sitä, etten tulisi näkemään opettajaamme Merviä kahteen viikkoon. Aioin tehdä Mervistä kuvan, jonka ripustaisin joulukuuseen. Idea taisi unohtua joulukiireiden myötä.
Koululla on ollut älyttömän suuri merkitys kehityskaareeni joulufriikkinä. Esikoulussa esitimme näytelmän "Lumikki ja seitsemän kääpiötä". Olin niin onnellinen kun sain olla metsän eläin - eli istua tyttöjen kanssa naamiaisasussa "näyttämön" laidalla tekemättä mitään. Jokin meni kuitenkin pieleen, sillä unelmaroolini vaihdettiin yhdeksi kääpiöistä. Se oli heissulivei tytöille ja taisin saada Nuhanenän roolin. Tänks! Ensimmäisellä luokalla lauloimme ruotsinkielisiä lauluja ja esitimme oikein kunnon näytelmän, muistaakseni Henna sai olla piparipuvussa ja jakaa pipareita, mistä olin hyvin kateellinen. Minä jouduin olemaan tonttu, jolla oli harmaa vaate, niinkuin pojilla. Ei ollut kivaa.
Meilahti tuntui jotenkin niin kauniilta ja ihanalta, koulun joulujuhlat olivat ihania loppuun asti, kaduilla käveli ystävällisiä mummoja ja joulutodistuksessa oli vain yksi B, huolellisuudesta. Kotiin ei ollut pitkä matka, ja melkein kaikissa ikkunoissa loisti tähtiä tai kynttilöitä.
Muistan kaksi kamalaa joulua. Toinen oli äidillä kun olin 13.
Toinen oli mummolassa Suomussalmella (ikää 14), joulu oli muuten kiva, paitsi suutuin tädilleni syystä X ja menin vessaan itkemään. Loppuillan murjotin joulupöydässä, siitä on yksi ihan kamala kuva. Sain samana jouluna myös lahjaksi kilon suklaata, jonka yritin syöttää Lilalle.
Tuon joulun jälkeiset joulut olemme viettäneet kotona aika perinteisen kaavan mukaan: Joku laittaa joulupuuroa, joku muu kuin minä saa mantelin, yleensä ohitan puuron kokonaan, koska se on pahaa. Kahdeltatoista katsotaan joulurauhan julistus, jonka aikana aloitetaan kuusen koristelu. Sen jälkeen käydään joko ulkoilemassa tai laitetaan ruokia valmiiksi (joulun kohokohta on isän tekemät valkosipuli- ja sinappisilakat!). Kuuden maissa valmistuu illallinen, jonka jälkeen availlaan paketteja vuorotellen. Kirjoitamme yleensä pakettikortteihin "hauskoja" runoja, joissa vinkataan pakettien sisältöön. Tämän operaation jälkeen olkkarissa vallitsee hienoinen sekasorto, jonka keskellä löhöilemme.
Siinäpä varsinainen vyyhti muistojani, joihin varmasti suihkutan kultasprayta oikein antaumuksella.
Joulu, jolloin mummo teippasi päähäni punaisen rusetin. (1988)
Surullista, mutta niin kauan kun oma rakas Canon G7:ni on huollossa, kuvanlaatu on webbikamera.
Huomenna soitan Jasiin ja kysyn mitä kuuluu.
1 kommentti:
Lähetä kommentti